Red Bull Beat Riders, Tehachapi California 2004

Lauantaina 20. Marraskuuta 2004

Noni ei ollu mitään aikomusta kirjottaa mitään isompaa täst reissust mut sit ku klipit viikosta pärähti nettisaitille, www.redbullbeatriders.com, niin sain vähä inspiksiä…
Tästä se siis alkaa.

Red Bull Beat Riders Urban Dance Fantasy Camp, Tehachapi California 31.10.-7.11.2004

Nappasin Bboy summitissa kesällä Losissa laiereita jostain kojusta mukaan ja silmään pisti harvinaisen hieno yksilö. Red Bull Beat Riders. Siin luki et kyhää video ja lähetä se meille
niin voit päästä mukaan viikon kokemukselle “to the mountains of California” tai jotain vastaavaa
ja mähän olin et tää vois olla kova juttu. Summitis ja Freestyle Sessionis tuli nähtyä et siel puolen jenkkilää on paljon kovia jätkiä mut myös paljon ihan ihme b-boyn epämuodostuma vääntäjiä eli mukaan pääsy ei välttämät ois mikään ihan mahdoton läppä. Mut kaukaselta se silti tuntu sillon, ajattelin vaan et tottakai toi pitää kokeilla. Kaikkee kun kokeilee nii joskus varmasti saa jalan oven väliin.

Kotiin päästyä kävin sit tsekkaamassa nettisivun ja ku näin mitä oli tarjolla videon väsäystä vastaan menin ihan sekasin. Viikko jossain päin Californiaa. Viikon idea pistää kaikkien katutanssijoiden legendat jakamaan tietoo ja jatkamaan perinteitä uusille lupaaville kyvyille.
Tavoitteena ei olisi etsiä parhaita tanssijoita ympäri maailmaa vaan jakaa tietoa lupaaville ihmisille. Kuluista ei tarvitsisi houlehtia. Opettamassa bboy-puolelta ainakin Ken Swift, Cros 1, Crazy Legs, Asia 1, Zulu Gremlin, ja muista tyyleistä Brian “Footwork” Green, Don “Cambellock”
Cambell ja Capoeira USA-posse. Campin järjesti organisaattoriporukka Flavor Group yhteistyössä
Red Bullin kanssa. Video kasaan ja postiin. Kaks videokonetta skartilla yhteen Hatsolon luona ja rec-pause-rec systeemillä yhen jamin matskut VHSlle ja paketti kii. Raffein video mitä oon ikinä väsänny mihinkään heh. Mut kyseisessä jameissa soolot natsas aika hyvin ni vältsyyn muuta ei tarvitsis.

Meni aikaa ja deadlinet meni ohi ja vastauksia odoteltiin… Oisko ollu noin viikon myöhässä
ja sain vastauksen et mut on hyväksytty messiin yheksi 30:sta biitraidaajasta about sadan hakemuksen joukosta. Hetken riehuttuani kotona tietsikan eessä koodasin kännykän numerot läpi. Olin ainoo hyväksytty Pohjois-Amerikan ulkopuolelta, hakemuksia oli tullu myös Ranskasta, Espanjasta, Sveitsistä, Kanadasta ja tietty Jenkkilästä. Lentolippujen tulossa kesti aikaa ja loppujen lopuks sain ne tuhdin säädön ja noin miljoonan e-mailin jälkeen päivää ennen lähtöä. Oletin koko ajan et oon menossa San Fransiscoon, koska video piti lähettää sinne mut selvis et se on jossain ihan muualla. Infoissa kerrottiin et Los Angelesin kentältä jengi kerätään penthouse sviittiin Radissoniin ja tuupataan bussiin, josta seuraa 2,5 tuntii köröttelyä vuorille. Sen lisäks mainittiin et esim hammasharjoja yms ei voi viikon aikana ostaa mistään ja kännykät ei ehkä toimi. Man I was confused. Aikataulu jokaselle päivälle oli tiukka, 4,5 tuntii workshoppeja joka päivä plus vapaata treeni aikaa. Aamulla pois hotellilta treenimestaa ja illalla takas koko viikko. Jotkut semisti naureskeli tälle “partioleirille” mut tajusin kyl ite et jos aikaa on vaan viikko niin kyllä sitä vähän pitää organisoida. Jos ois vaan hengattu viikko niin varmasti ois puolet läpistä menny ohi.

Matka oli rankka niin kun arvata saattaa. Yksin reissu tosin meni tosi nopeesti kun nukku
suurimman osan matkasta. Vieres oli mukava Norjalaiseläkeläispariskunta, joka selitti kaiken
Suomessa olevista sukulaisista ja Californiameiningistä. Se nostatti mieltä ihan sikana. Perille päästyä ketään ei näkyny vastassa ja onneks Ruotsin bboyskabasta voitettu Siemenssi toimi Jyväskylän ulkopuolellakin ja akku riitti just ja just. Sain parin turhauttavan epäonnistumisen
jälkeen yhden järjestäjistä kiinni ja ne ihan chillinä kyseli et missä terminaalis oot. Eli jos
akku ois pettäny ni oisin viettäny kentällä mukavat 8 päivää paluulentoon asti. Nice. Kyytiä
venaillessa joku tanskalainen hindu tyrkytti mulle väkisillä jonkun kirjan joka kerto sen
uskomuksista ja toivotti hyvät matkat. Lopulta raidi tuli ja suuntana Radisson hotelli parin
Kanadalaisen kanssa, b-girl Feisty ja Lazy Legs Montrealista. Hotellilla en tunnistanu juuri
ketään legendoja lukuun ottamatta. Machine oli alkuun ainoo tuttu naama. Joku tyttö oli et
“oooh so nice to see that you’re here” ja mä olin et häh. Se osottautui myöhemmin b-girl
Peppaks Losista. Jengi koitti vähän tutustua kun ties, että viikko pitäis tällä possella viettää,
mut kaikki vaikutti tosi vaivaantuneilta ja hiljasuus oli välillä tosi piinaavaa. Freestyle sessionin after partyssa oli jotain rinki hässäkkää breaks kruun kanssa, josta tunnistin yhden heebon, Pax Primen. Se esitteli mut sen kaverille, Briskille, joka kökötti hartioita myöten sohvan uumenissa pää syvällä hupun sisällä. Nää jäbät osottautu myöhemmin parhaaks seuraks koko campilla.

Bussikyydis piina jatku. Jotain pinnallista läppää kaikki koitti heittää mut aika
vähiin se melkeen kaikilta jäi. Jokaisen piti täyttää lomake, joka luovuttaa Redbullin
vastuusta esim osallistuja loukkaantumisesta, kuolemasta yms. Välimatka oli täydellisen
pituinen leffalle, jonka oli tarkotus olla Van Helsing. Bussissa oli ongelmia sähkön kanssa eli videot ei tietty toiminu ja valot oli pois. Ulkona pilkko pimeetä ja koko ajan ajettiin ylämäkeen. Tajuton nälkä. Lentokonesafka ja semi jännitys ja kaikki säätö oli kuin ruutia mahalle ja vessan ovesta yllättäen oli lukko hajalla. Vessan valot ei siis myöskään toiminu ja paperi vähissä. uh.

No bussista selvittyä päädyin jotenkin samaan hotellihuoneeseen Pax Primen kans. Kun kamat oli jätetty, oli vielä vuorossa ruoka ja pieni meetingi Woodward Westillä
(http://www.campwoodward.com/wwwest/west_index.html). Se oli siis paikka, jossa kaikki tapahtui
nukkumista lukuunottamatta. Ruoan jälkeen pieni palaveri, jossa kaikki kerto nimensä ja vähän läppää tulevasta viikosta, jonka jälkeen vielä vähän rinkimenoo. Selvis et ollaan parin tuhannen metrin korkeudessa,joten ilma oli todella ohutta ja se oikeesti tuntui. Pää sekasin aikaerosta, isoimmat noin puoltoista kiloo painavat sniikkerit jalassa (Adidas Fleetwood Hi), vuoristo ilmaa ja ripuli. Vedin ringis pari sooloo jotka oli huonointa b-boyingia mitä ikinä on tullu tehtyä. Luulin, että kuolen pian. Onneks se meno loppu pian ja sit hotellille nukkuun, millään muulla ei ollu väliä enää.

Seuraavana päivänä homma lähti kunnolla käyntiin. Aamulla läski jenkkiaamupala: scrambled eggs, jotain lihapötkylöitä, sit oiskohan se ollu gritsiä (jotain puuron tyylistä), paistettuja perunoita, vaaleeta leipää, ja tajuttomia hedelmiä joihin jotain vaniljakastiketta päälle. Sama setti toistu koko viikon. Ekana aamuna kun aurinko paisto vasta tajusin miten tajuton mesta se Woodward oli.
Hillitön extreme-urheilukompleksi, jos oli muun muassa jättimäinen skeittihalli, ulkoilmarampit,
keilahalli, leffateatteri, ruokala etc etc. Koko lysti oli suunniteltu länkkäristailiin, mikä anto
siihen mukavan piristyksen. Skeittihallin reunaan oli väsätty soundsystemi, legenda redbull-parketti, sekä sohvista lounge. Järkevänä miehenä oon hukannu workshop-järjestyksen
ja päivät menee jo sekasin. Perus idea oli kuitenkin se, että joka aamu opetus alkaa klo 11. Siit eka 1,5 h workshop, heti perään toinen 1,5 h eri vetäjällä, välissä ruokaa ja sit viel yks
iltapäivä-workshop, jonka jälkeen vapaata menoo (toisin sanoen treeniä ja rinkejä), lisää ruokaa ja iltasin oli usein joku suunniteltu ajanviete. Jonain päivänä oli leffaa ja jonain päivänä keilausta yms. Aamun workshopit oli enemmän hikistä menoo kun taas iltapäivän workshop oli usein pelkkä “luento”. Ekana päivänä kuitenkin oli vuorossa ainakin Ken Swift ja oisko ollu Brian Green. Keni selitti ja opetti aika paljon perus foundationeita, jotka kaikilla ei siellä vielä ollu iha hallussa, Mikä oli hauskaa oli se, et Kenin terminologia oli vähän erilaista mihin on totuttu, esim. CC’s oli
sille switches (josta se selitti et cc(crazy commando)-style footwork on erilaist ja jengi
sekottaa sen näihin eli nimeks siks simppelisti switches), basic knee drop oli cork screw,
bicycles oli shuffles yms. James Brownii piti tottakai hypettää ihan sikana (”James Brown was
the first b-boy”)ja geareistä piti jauhaa niinku kuuluuki:D. House oli vaikeeta kun on tottunu bboy-tyyliin. Kropan käyttö on siinä niin erilaista. Brian myös piti huolen et kaikki tajus miten vähän jokanen osas heh. Melkeen joka kerta kun tehtiin sarja se nauro et ei noin ei noin vaan näin. Ekana päivänä Jivan Ivan (www.breakvision.com) tuli jutteleen
ja sano “everybody’s talking about your shoes”. Monella merkillä on eri mallistot Euroopas ja
Jenkeissä ja paikalliset b-boyt oli heti geari-haukkana silmä tarkkana. Beat Riderssista julkastaan muuten seuraava Break Vision b-boy video magazine volume 4 kohta puolin.

Illemmalla tuhtien mättöjen ja parin punasen härän jälkeen vielä vähän rinki äksöniä. Koko viikon viimistä päivää lukuun ottamatta leirillä oli sama dj, jonka nimi ei jääny mieleen.
Suurin osa, mitä se soitti oli housee plus jotain ihan perus breiksejä plus sit jotain
käsittämätöntä mömmöä. Mut lähinnä se loisti poissaolollaan ja taustalla pyöri joku Talib Kwelin vanha levy joho jengi sit koitti tanssii. Aikaero ja ohut ilma vaikutti vieläkin ja stamina oli jääny johonkin Atlantin puolivälille tulomatkalla. Machine erottu joukost tosi paljon hyvällä flowlla, Muuten taso ei ollu Jenkkien kovimpiin tyyppeihin ja omiin odotuksiin verrattuna hirveen korkea. Vaikka workshopit oli melko laidasta laitaan, oli suurin osa leirille pääseistä breikkareita. Muutama poppaajaa mm. J-Rock ABM Crusta ja that’s it.

Seuraavina päivinä oli workshoppeja ainakin paikalliselta voimisteluopettajalta, capoeira posselta, Kujolta, Media Sirkasin Fayzolta, Zulu Gremsiltä… Oli ihan hauskaa koittaa muita tyylejä b-boyingin lisäks, mutta parin tunnin workshopeista ei mitenkään saa tarpeeksi irti että vois hyödyntää tietoja suuremmissa määrin jatkossa omissa treeneis. Monet workshopit oli käytännös opettajan oman historian kertomista ja siin puoltoist tuntii jo melkeen hurahti. Don Cambell selitti paljon siitä, miten The Lockersseja on milloinkin kusetettu show
bisneksessä ja näytti videon oikeesta Cambell lockingista. Fayzo opetti strutting-sarjan, mistä
on videoklippi beat riderssi-saitilla. Se oli hauskaa. Fayzo selitti myös paljon, miten Media Sirkas-porukka ei saa ansaitsemaansa feimiä poppingin historiasta puhuttaessa. Kujon tunnin aihe oli ns. abstractit tyylit. Niissä ideologia oli pääosin että “ei muokata itseämme sopiviksi
tanssille vaan muokataan tanssi jokaiselle itselleen sopivaksi”. Sinänsä kuulostaa hienolta idealta, mutta jos tuloksena matkitaan kengurua niin ollaan jo aika kaukana. Monesti tuntuu, että monet näistä abstracteista tanssijoista ei ole edes paneutunut tarpeeksi tanssiin muokatakseen sitä uudestaan. Verrattuna
vaikka Remindiin, joka omaksu ensin b-boy foundationit ja muokkas niistä omat, No takas raiderssiin. Kaikkeen Kujon sanomaan en siis oikeen voinut samaistua. Cros 1 selitti taas omaa historiaansa ja matkaansa bboysta bboy-bisnessmieheksi. Mentaliteetti oli että “tajusin että sen voi myydä eli myin sen”. Ristiykkösen verbaaliset skilssit ei ollu hirveen korkeella, ja se sai koko luennon ja sitä kautta hepun vaikuttamaan melko yksinkertaiselta. Cros 1 ei ollut ainoa, joka selitti lähinnä rahasta, vaan luennon piti myös Los Angelesilainen agentti nimeltä Brooklyn. Brooklyn selitti show bisneksen toimintasääntöjä Hollywood-stailiin. Resumét kuntoon ja vaatimukset korkealle. “Los Angeles is Hollywood for not only actors but dancers aswell”. Circle of Firen Bob the Balance oli kertomassa videoeditoinnista ja lähinnä Lord of the Floor-teippien tuottamiseta. Zulu Gremlinin workshopit oli silkkaa nannaa. Siinä jätkässä on flavoria!!! Oli hauska kuunnella stooreja Zulun Nykin matkoista, kun se oli etsimässä kovaa menoa NYC:stä 90:luvun alulla mutta
sitä ei löytynytkään, koska paljoo kukaan ei sillä hetkellä enää tanssinu Isossa omenassa. Zulu
Gremlin koputtelemassa Legsin ovelle jos muistan oikeen: ai eiks se asukkaan täällä enää? ai eiks se tanssikkaan enää?

Rinkimeno oli vaihtelevaa. Alkuviikosta hieman laimeaa treenailumeininkiä, mutta yltyi koko aika
loppuviikkoa kohden. Siisteintä oli, että melkein kaikki legendat jakso tanssia paljon.
Välillä campillä kävi myös pelkästään hengaamassa kovia tyyppejä, kuten Teal Steel, joka tuli Asia
1:n mukana yhdeksi illaksi, Ivan Urban Action Figure, joka kävi loppuviikosta yhden yön, LA
Breakerssin Fresh, sekä Rock Steady Crewn uudet lupaukset Wendee ja Erwin, jotka tuli Legsin mukana. Kingeimmät ja
energisimmät ringit oli Machinen ja Kenin kanssa, Tealin ja Asian mukana ollessa oli myös hiitti
korkeella. Legendoista Keni oli ainoa, joka oli paikalla koko viikon. Rohkenisin väittää, että
viikon aikana tanssin eniten campilla olleista, Brooklynin Briskin ohella. Machine rokkas paljon ollessaan
paikalla mutta usein se huiteli omilla teillään. Koko viikon aikana
rinkibattleja ei juurikaan ollu. Jengi oli suht nöyriä ringissä mut heti kun viimisenä päivänä
järjestettiin pari show battlee ni kaikki hullulla asenteella…
Hauska huomio oli, että alkuviikosta
kaikki taputti jokaselle, joka kävi ringeissä. Yks päivä Zulu Gremlin kerto,
että back in the days kukaan ei taputtanu ja huutanu muille ringeissä vaan koitti aina vaan
pistää paremmaks tai nöyrty ja näytti vaan enemmän coolilta. Samana iltana rinki oli ihan hiljaa:).

Hotelli oli lähes koko viikon pelkästään biitraidaajien käytössä ja meininki oli sen mukasta.
Parhaat hetket koko kämpistä oli varmasti hotellilla. Joka ilta bileitä jossain päin hotellia,
aina Kenin huoneesta takapihan mini golf-radalle asti. Jos lähti omasta huoneesta hetkeks, takas
tullessa saatto huoneessa olla house-jamittelusessiot tai bboy-rinki tai mitä tahansa.
Popping-huoneessa oli poppausjamit varmaan koko viikon. Välillä virvoitusjuoman hakureissu
lähimmälle huoltsikalle puolen tunnin ajomatkan päähän. Mukana bilettämässä oli koko
järjestäjäporukka ja paikallinen redbull-pomo, jolla oli melkeen aina kädessä redbull-finlandia
vodka-drinksu :). Yks ilta Fresh tuli hengaamaan meidän huoneeseen. Hörppäili Guinnessiä,
katteli kun me treenattiin ja selitti West Coast b-boying-historiaa sekä veti spoken wordiä.
Lepposaa.

Vikana iltana show battle-hässäkän jälkeen järjestettiin viel leikkimielinen Camp Awards.
Perusteena valinnoille oli ilmeisesti kaikilla kiertäneet note bookit. Melkeen jokanen
tais saada jonkun palkinnon. Itelle napsahti Best B-Boy-setti.

Ja sit alkokin jo paluumatka. Viikko meni tosi nopeesti ja tuliaisina oli pää täynnä historiaa
ja kokemuksia, kasa uusia kontakteja, sekä tuhti energiajuoma-addiktio.
Yks yö Helsingissä ja samantien Serbiaan viikoks, mistä riittäiskin juttua taas muutamaks sivuks.

Kommentit

Comments are closed.